Edit lopussa.


Otsikko kuvaa yleisesti suhtautumistani pitsihuiveihin. Kaikki kolme elämäni aikana tekemääni pitsihuivia ovat saaneet alkunsa monien purkamisten kautta. Jokaisen alun olen purkanut ainakin pari kolme kertaa, kirin alun ehkä kymmenen... Alku näyttää aina samanlaiselta mytyltä ja epäusko iskee papin alkuunkin. "Ei tästä voi mitään tulla." Kuitenkin kuvio alkaa jossain vaiheessa muodostumaan ja huivi alkaa muotoutua huiviksi. Usein silti se näyttää aina onnettomalta mytyltä ja saa ihailemaan kateellisena mallikuvia sekä muiden blogeissa valmistuvia huiveja. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen haaveillen tuijottanut ruutua ja huokaillut sen jälkeen omien pyöröpuikkojeni vieressä. "Ei tästä tule tuollaista koskaan. "

1038228.jpg

Eikä siitä tulekaan. Jokainen huivi on yksilö, eikä samasta mallistakaan ole kahta samanlaista huivia. Olen oppinut jo näiden muutaman huivin aikana, että pingotus saa ihmeitä aikaan. Yön aikana kun huivi on pingottumassa, se saa aivan uuden muodon. Jokin huivihaltija käy varmaan loihtimassa huiviin napakkuutta ja kuvioita, joita siinä ei koskaan neuloessa näy. Kuin rumasta ankanpoikasesta, on aamulla pienestä rumasta mytystä syntynyt sulavaliikkeinen, höyhenen kevyt ja kauniin ylevä yksilö. Joutsenlampi aihe mysteerihuivissa olikin ajattelumalliini osuva, niistäkin huiveista kasvoi muissa blogeissa vihje vihjeen jälkeen kauniimpia ja kauniimpia luontokappaleita.

1038252.jpg

Revontuli huivini koki myös tämän saman kehitystarinan. Tein sen ohuen ohuesta ja aivan ihanan värisestä virolaisesta villalangasta (paksuus 6/2) Puikoiksi valitsin ohjeesta poikkeavasta langasta johtuen 3,5 bambut (addit olisi olleet paremmat, mutta lentokoneessa piti olla puiset puikot) 80cm mittaiset puikot oli aika lyhyet loppu vaiheessa, mutta huivin sai neulottua noillakin. Huivin lanka kerittiin pikkuveljen avustuksella Tampereen lentokentällä ja alkunsa se sai hotellissa Bratislavassa (olin tulostanut ohjeen, mutta merkkien selitykset, jotka olivat viimeisellä sivulla jäivät koti- Suomeen) Pääsin siis töihin vasta äidin tekstiviestiohjeistuksen jälkeen. Huivi oli mukava neuloa, mutta aika isotöinen. Viimeiset kerrokset oli aivan tuskaa kun silmukoita vain tuli lisää ja lisää. Viimeisten kerrosten tuskaisuuteen saattoi myös vaikuttaa ajankohta (puolen yön jälkeen la- su yönä) kun päätin saada huivin yöksi pingottumaan, että saadaan se sunnuntaina kuvattua.

1038238.jpg

Vaikka huivi koki suuren muodonmuutoksen ja malli on käsittämättömän kaunis liukuvärjätyllä langalla toteutettuna, en ollut valmiiseen työhön ihan tyytyväinen. Syynä on huivin hurjan iso koko. Mittojensa mukaan huivi on "vain" 200cm x 90 cm (tämä ei ole pingotuksessa otettu mitta, joten todellisuus voi olla hiukan suurempi), mutta se vaikuttaa paljon suuremmalta kuin ohjeen mallikuvien huivit (tai sitten mallin lapset ovat paljon isompia kuin minä) En oikein tiedä kuinka näin pieni ihminen voisi käyttää noin isoa huivia (pituuteni on hädintuskin 157 cm), jos teillä on vinkkejä niin kertokaa! Kuvia katsoessa huivi ei vaikuta niin suurelta, mutta polvitaipeeseen saakka se yltää, jos kädet eivät ole sivuilla. Kaikkein kummallisinta on, että ohjeen mukaan tehtynä, jos käytän ohuempaa lankaa ja ohuempia puikkoja, niin eikö kaiken järjen mukaan loppu tulos pitäisi olla ohjetta pienempi? Tietty jos puikot oli suhteessa lankaan isommat kuin ohjeen puikkojen ja langan välinen suhde, niin tuon voisi ymmärtää... Mietin jo, että etsinkö huiville isomman käyttäjän (onko niin isoja olemassa, joille tuo kävisi?), vai muotoutuisiko huivi hameeksi :) Nyt huivi pääsi viikattuna kaappiin ja tekijä jää pohtimaan vaihtoehtoja... Jos virolaisesta villasta seuraavan kerran tuollaisen huivin tekisin, voisi sen kuvista päätellen lopettaa jo viidennen tai kuudennen reikärivin kohdalle.

1038254.jpg

Käytiin pyhäinpäivänä hautausmaalla kävelyllä illalla. Vein isälle kynttilän muistelupaikalle, kun haudalle on niin pitkä matka. Jälleen nousi kyyneleet silmiin kynttilää laittaessa, vaikka isän kuolemasta on kohta neljä vuotta. Jotenkin on hyväkin, että itkettää, se kertoo, ettei ole unohtanut. Ja ihminen elää sydämissämme niin kauan kuin hänet muistetaan, on joku viisas sanonut... Hautuumaa oli todella kaunis, kynttilöitä oli satoja ja pelkästään muistelupaikan kynttilät hohkivat uskomattoman paljon valoa ja lämpöä.

1038222.jpg

Hautausmaalla käynnin jälkeen käytiin ABC:lta hakemassa glögiä ja pipareita, ensimmäistä kertaa tänä talvena. Kun ulkonakin alkaa nyt pakastaa, alkaa lämmintä kaivata sisäisestikin :)

LISÄYS: Miehen näkemys samasta muistelupaikasta paremmalla kameralla ja paremman kuvaajan silmin:

1039792.jpg